Kun Hilman kantaluu murtui... - Kuopion Eläinlääkärikeskus
17727
post-template-default,single,single-post,postid-17727,single-format-standard,bridge-core-1.0.4,ajax_fade,page_not_loaded,,qode-child-theme-ver-1.0.0,qode-theme-ver-18.0.9,qode-theme-bridge,qode_header_in_grid,wpb-js-composer js-comp-ver-6.4.0,vc_responsive
Kuopion Eläinlääkärikeskus, kek.fi

Kun Hilman kantaluu murtui…

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä 2019 perheessämme koettiin kauhun, pelon ja surun sekaisia tunteita ja hetkiä.
Olin itse reissussa Ruotsissa, kun sain puhelun, jossa mieheni kertoi minulle, että lagottomme Hilma oli aivan normaalilla aamukävelyllä käynyt metsän puolella ja tullut sieltä kolmijalkaisena takaisin.
Se ei käyttänyt vasenta takajalkaansa ollenkaan, vaan se riippui hyödyttömänä mukana.
Pikaisella tunnustelulla oli ilmeistä, että jotain oli mennyt rikki ja pahasti. Ja tietenkin viikonpäivä oli lauantai.
Eläinlääkärituttavaltamme saimme ensiapua; hän otti Hilman vastaan lakkiaispäivän iltana, tutki ja laittoi yhdessä mieheni kanssa ensiapukipsin, sekä sähköpostissa röntgenkuvien kera lähetteen KEK:n.
Kuvissa näkyi lähestulkoon irti murtunut kantaluu ja muitakin jalkaterän luita oli murtunut.
Mitä oli tapahtunut, sitä ei saada tietää koskaan.
Vaurioista päätellen jalka ehkä oli uponnut vauhdissa pieneen koloon ja Hilma pyörähtänyt sen ympäri, tai jotain vastaavaa.
Minä tuhersin itkua kaukana kotoa, pelkäsin pahinta, tietenkin.

Hilman viikonloppu meni kipsin kanssa viipottaessa, ja minulle tulleiden viestien mukaan kaikki oli olosuhteisiin nähden hyvin.
Hilma sai ajan KEK:n Sinikka Sarpaselle heti tiistaiaamuksi.
Jännitin vieraalla maalla kaukana, mikä on tuomio.
Uusissa röntgenkuvissa vahvistui se, minkä tiesimme, mutta myös tarkentui vaurioiden laajuus.
Sinikka kirjoitti potilaskertomukseen: ”Hilmalla todettiin vasemman takajalan kintereen komplisoitunut murtuma”.
Hoitovaihtoehtoina olivat leikkaus, ensisijaisesti jalan osittainen jäykistys, tai jopa lopetus, kun Hilmalla oli kuitenkin ikää jo yhdeksän vuotta.
Olin kuitenkin onnellinen siitä, että ihana mieheni totesi minulle aivan suoraan ja alkumetreillä, että lopetus ei meille ole vaihtoehto, ja että Hilmalla on vielä paljon tärkeää työtä tehtävänään Kennelliiton luku- ja kaverikoirana.
Ei sitä voi vielä päästää taivaaseen nilkuttamaan.
Sinikka totesi meidän kantamme kuultuaan, että sinänsä tällaiset leikkaukset kuitenkin useimmiten onnistuvat ihan hyvin, mutta leikkauksen jälkeen jalan kuntoutus on kovin haasteellista.
Meille – lue minulle – ei pidä moista sanoa, koska otan sen jääräpäisenä haasteena, kuten nytkin.
Päätin, että Hilman kuntoutus viedään loppuun niin kunnialla ja nuttura tiukalla, kuin vain suinkin mahdollista.
Leikkausaika varattiin – se sattui olemaan hääpäivämme – ja uusi kipsi laitettiin.
Hilma lähti kotiin tarkkojen hoito-ohjeiden kanssa odottamaan Mammaa Ruotsista ja leikkausta seuraavalle viikolle.
Uutiset olivat siis sekä hyviä että vähän huonoja.

 

Nuo muutamat päivät ennen suurta leikkausta menivät jännittäessä, mutta myös ihan normaalisti eläen.
Olisi voinut kuvitella, että kipsi aiheutti edes jotain rajoitteita, mutta talutinulkoiluja lukuunottamatta kaikki sujui hyvin.
Hiukkasen jäykkä kipsi haetutti pissimisasentoa, mutta koska Hilma muutenkin harrasti – ja harrastaa edelleen – takajalan nostamista, tämäkään ei sille ollut ongelma.
Koirat ovat ihmeellisiä sopeutujia.
Kipujakaan ei tuntunut erityisemmin olevan.

Leikkauspäivää ennen Hilma piti pestä hyvin ja aloittaa lääkitykset.
Hilmalla oli muutama vuosi aiemmin leikkauksen yhteydessä todettu allergia sulfalle, se sai anafylaktisen shokin ja oli menehtyä.
Nyt taisin hokea tuota allergia-mantraa klinikan henkilökunnan kyllästymiseen asti, ja kaiken kukkuraksi liimasin vielä ilmastointiteippiin kirjoitetun tekstin kipsin päälle: ”EI SULFAA!!”
Näin jälkeenpäin kuvia katsellessa se vähän jopa naurattaa…

Leikkauspäivän aamuna Hilman rauhoittumista odotellessamme Sinikka esitteli meille erilaisia osteosynteesilevyjä hienossa rasiassaan.
Niitä oli paljon, vaikuttavaa.
Hän kertoi juurta jaksain leikkaussuunnitelman, mitä aikoi tehdä, miten ankkuroida murtuma ruuvein ja levyin, miten sitten edetään.
Kaikesta tuosta tuli vahva tunne siitä, että hän oli miettinyt Hilman tapausta paljon, konsultoinut kollegoja, lukenut kirjallisuutta, valmistautunut perin pohjin operaatioon, joita harvoin tehdään ja jotka ovat haasteellisia.
Hilma olisi parhaissa käsissä.
Silti jännitti jättää Hilma klinikalle.
Puhelimet piti pitää auki, sekä mahdollisen kriisin varalta että saadaksemme tietää, miten leikkaus oli sujunut.
Ne olivat piinallisia tunteja.
Mieli huojentui, kun lopulta saatiin kuulla, että leikkaus oli sujunut hyvin, ja jalassa oli onnistuneesti asennettuna osteosynteesilukkolevy ja yhdeksän ruuvia.
Kipsiä piti suojata kosteudelta ja muilta vaurioilta, ja jos sille sattui jotain, Hilma piti suunnilleen piipaa-autolla viedä takaisin klinikalle kipsinvaihtoon.

 

Ensimmäinen kipsinvaihto tapahtui jo samalla viikolla, kolmen päivän kuluttua leikkauksesta.
Hilma sai hyvät ”päiväkännit” rauhoituksessa, kun jalasta otettiin kontrolliröntgenkuvat, haava tietenkin puhdistettiin ja hoidettiin ja siihen annettiin laserhoitoa, sekä uusi kipsi.
Samalla saatiin uusi kontrolliaika muutaman päivän päähän.
Näitä kontrolli-, haavanhoito- ja kipsinvaihtokäyntejä oli leikkauksen jälkeisen runsaan kolmen viikon aikana viisi.
Jalka parani kipsin suojassa mainiosti.
Meillä oli hiukan tekemistä, että saimme estettyä Hilmaa syömästä kipsiään tai kastelemasta sitä ulkona.
Muutamia hyvin käteviä kikkoja keksittiinkin kipsin suojaamiseksi.
Naapurin lapsen villasukka oli hyvä vetäistä kipsin päälle, jolloin sitä ei tarvinnut jostain syystä nuoleskella tai omatoimisesti hoitaa, ja kaulurin saattoi valvotusti jättää tällöin pois.
Lasten kurarukkanen oli kätevä vetää ulkoilun ajaksi villasukkakipsin päälle, niin se oli suojassa kosteassa ruohossa.
Toki kaulurikin, se rengasversio, tuli tutuksi erityisesti kipsin poiston jälkeen.

Kipsi poistettiin kokonaan heinäkuun alussa, kun leikkauksesta oli kulunut kolmisen viikkoa.
Näin haava pääsi paranemaan paremmin.
Siinä oli levyn ja ylimmäisen ruuvin kohdalla pientä hiertymää, jota piti hoitaa ja puhdistaa, ettei minkäänlaista tulehdusta pääsisi syntymään.
Lääkekuuri ja kauluripakko jatkuivat aika pitkään juuri tulehdusriskin minimoimiseksi.

 

Kipsin poistamisen jälkeen Hilma pääsi klinikkahoitaja Annin laserhoitoihin säännöllisesti viikoittain, ja se nautti näistä hoitokäynneistä kovasti.
Hilmasta oli jo muutenkin tullut KEK:n kanta-asiakas, jota aina kaikki tervehtivät iloisesti.
Tunne oli ja on varmasti molemminpuolinen, koska Hilma suunnisti aina mielellään sisälle, kävi vaa’alla itse ja tiesi, missä laserhoito annetaan.

Tässä vaiheessa, ja jo oikeastaan hiukan aiemmin, oli käynyt ilmi, että Hilmalla on aivan oma hoitotiimi.
Tiimiin kuuluivat Sinikka ja omahoitaja Anni.
Tähän tiimiin lisättiin nyt fysioterapeutti Niina Juurinen, Tmi Yewa, jonka kanssa Sinikka kävi Hilman tapauksen läpi ennen terapian aloittamista.
Voisiko parempaa ja upeampaa hoitotiimityöskentelyä enää toivoa?

Ensimmäinen käynti Niinan vastaanotolla oli tietenkin jännittävä.
Mitä kotihoito-ohjeita saisimme, miten Hilmaa alettaisiin kuntouttaa?
Hilma on onneksi luonteeltaan avoin ja hyväksyy monia asioita, kuten tämän tassuepisodin kanssa olimme jo saaneet aiemmin huomata.
Sillä ei ollut mitään kehon käsittelyä vastaan, ja ensimmäinen käynti vesijuoksualtaassakin oli ihan siedettävä sen mielestä.
Herkuista koostuva aamupala juoksualtaassa oli oikeastaan ihan luksusta.
Henkilökemia osui kohdalleen kerralla, Hilma viihtyi Niinan kanssa ja päinvastoin.
Ensimmäiset käynnit olivat viikon välein, sitten kertojen väliä pidennettiin noin kolmeen viikkoon, siitä kuukauteen ja vielä puoleentoista tai kahteen.
Jokaisella hoitokerralla Hilma sai ensin lämmittelevää käsittelyä, sitten kävi parisenkymmentä minuuttia vesijuoksumatolla ja sitten vielä lisää hierontaa.
Joka kerta saimme edelleen kotihoitoon ja liikuntaan lisää ohjeita.
Etenkin kuntoutuksen alkuvaiheessa Sinikka ja Niina olivat myös käyntien välillä yhteydessä toisiinsa liikkumisen lisäämisestä, määrästä ja laadusta. Huippua!

 

Tapaturman jälkeen Hilma oli tietenkin pidettävä ehdottomasti taluttimessa aina ulkoillessa siihen asti, kunnes luutuminen olisi valmis ja lupa vapaaseen liikkumiseen saatu.
Edes aamupissille sitä ei saanut päästää itsekseen.
Kipsi jalassa liikkuminen onnistui ihan mainiosti, ilman kipsiä vielä paremmin.
Asumme maalla peltojen ja metsien keskellä, kävelyllä ei tarvitse käydä kestopäällystetyillä teillä ollenkaan, vaan pitkin pehmeitä peltoteitä, metsäautoteitä ja hiekkaista rakennustyömaata.
Alustat meillä ovat jalan kuntoutukseen optimaalisia: vaihtelevaa ja monipuolista.
Aluksi jalalle ei (olisi) saanut varata ollenkaan, mutta kun on kyse eläimestä, estäminen on vaikeaa.
Pikkuhiljaa Hilma alkoi itse käyttää operoitua tassua maassa, ja aluksi laskin sen askelia.
Ensin yksi, sitten muutama, pikkuhiljaa kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä.
Kun pääsin kahdeksaankymmeneen, lakkasin laskemasta.
Ensimmäisten askelien kohdalla Niina oli kauhuissaan, koska käyttökielto oli vielä Sinikan taholta ehdoton, ja näistä ensiaskelista tehtiin Sinikalle suorastaan tunnustuksia.
Hilma meni kuitenkin omatoimisesti etunenässä tassunkäytön suhteen.
Toisaalta jo toisella käynnillä Niina totesi, että Hilma on harvinaisen järkevä ja hoitomyönteinen koira, joka ilmeisesti itse osaa arvioida tassunkäytön asteen itselleen ja tassulleen sopiviksi.
Koska kuntoutus jo ensimmäisinä viikkoina näytti etenevän täysin oppikirjojen mukaisesti, tuumimme sekä Sinikka, Niina että minä, että jos Hilma jatkaa itse kuntouttamistaan samaan tahtiin, annetaan sen toimia osin oman päänsä mukaan, ja henkilökunta vain huolehtii sopivien maastojen valinnasta.
Käyntien välillä siis ulkoilimme välillä heinää kasvavalla pellolla lisävastuksen saamiseksi, välillä pehmeää peltotietä ja välillä pyörähdimme rakennustyömaan hiekka- ja sora-alustalla.
Kun saimme luvan, kävimme metsässä sammalmättäillä, ja siitä vähän vaativuutta lisäten pidempiä aikoja ja enemmän oksia ja muita metsän yllätyksiä hyväksi käyttäen.
Samoin pienessä ylämäessä käytiin.
Selkää venytettiin tassut kannolla ja siitä kurottaen.
Ensin käytössä oli normaalin pituinen talutin, mutta liikkuma-alan lisäämiseksi käyttöön tuli myös kymmenmetrinen jälkiliina.
Otin usein kotikuntoutuksesta videoita, joita joko lähetin Niinalle etukäteen tai katsottiin yhdessä vastaanotolla.
Joka kerta kuvasimme Hilman liikkumista vesijuoksumatolla, ja näin jälkeenpäin on ollut mielenkiintoista katsoa liikkumisen muuttumista.
Pitää myöntää, että sisällä tehtävät harjoitukset ja jumpat jäivät aivan liian usein tekemättä, mutta ne tuli kompensoitua ulkona luonnossa liikkuessa.

Syksyn mittaan Hilma kävi vielä kahdesti kontrolliröntgenissä, ja uutiset olivat joka kerralla hyviä.
Luutuminen oli edennyt suunnitelmien mukaisesti.
Joulukuussa, tasan puoli vuotta tapaturmasta ja leikkauksesta, Hilma sai lopulta luvan taas liikkua vapaasti.

 

Fysioterapiaa on jatkettu pitkin talvea, koska Hilma siitä pitää ja sen mielestä se on oikein hyvä harrastus.
Siihen oheen on otettu myös uintia koirakylpylä Aaltotassussa.
Kun leikkauksesta on nyt kulunut yksitoista kuukautta, on lihasten epätasapainoa takajaloissa enää muun kuin ammattilaisen mahdoton huomata.
Lihasjumit helpottavat myös, kun lihastasapaino alkaa olla kohdallaan.
Kevään kuluessa Hilma on edelleen jatkanut omaa kuntoutusohjelmaansa, se haastaa itseään hankalampiin paikkoihin maastossa, ja henkilökunta katsoo välillä jopa sydän hiukan läpättäen, kun se rymyää ryteikössä.
Toisaalta koiraa ei voi oikein pumpuliin tai kuplamuoviin säilöä, onnellisempi se on saadessaan mennä mielensä mukaan.
Vanha viisaus salamasta, joka ei kahdesti iske samaan paikkaan, on toivottavasti paikkansa pitävä…

Lokakuussa, puoli vuotta tapaturman jälkeen, Hilma palasi myös työhönsä.
Se aloitti lukukoiran työt ensin, koska se on turvallisempaa, vähemmän riskialtista ja myös jonkin verran rauhallisempaa kuin kaverikoirana, ja viimeisen kontrolliröntgenin jälkeen se palasi myös kaverikoiran työhön.
Hilman nilkan liikkuvuus on palautunut mielestäni kutakuinkin normaaliksi, sillä olihan leikkauksessa kyse vain osittaisesta nilkan jäykistyksestä.

Hilman takatassun tarinassa mahdottomasta tuli mahdollinen huipputaitavan kirurgin ansiosta, yhdistettynä tiukkapipoisesti noudatettuihin hoito-ohjeisiin ja liikunnan rajoittamiseen vapauslupaan asti, säännölliseen kuntouttamiseen erinomaisen fysioterapeutin luona ja ohjauksessa sekä vähitellen lisättyyn liikkumiseen monipuolisessa, vaihtelevassa ja lempeässä maastossa.
Hilman hoitomyönteisyys yhdistettynä järkevään ja rauhalliseen luonteenlaatuun sekä Hilman henkilökunnan pedanttiakin pedantimpi sitoutuminen tuohon kaikkeen olivat myös ratkaisevassa asemassa.
Kaiken kaikkiaan tarinalla on onnellinen loppu.