Mopsin hengitysteiden ahtaudesta ja leikkauksesta - Kuopion Eläinlääkärikeskus
17699
post-template-default,single,single-post,postid-17699,single-format-standard,bridge-core-1.0.4,ajax_fade,page_not_loaded,,qode-child-theme-ver-1.0.0,qode-theme-ver-18.0.9,qode-theme-bridge,qode_header_in_grid,wpb-js-composer js-comp-ver-5.7,vc_responsive

Mopsin hengitysteiden ahtaudesta ja leikkauksesta

Rakas mopsini oli pikkuhiljaa lihonut ja vaikka siinä oli entistä enemmän rakastettavaa, ei painonnousu tehnyt hyvää sen hengitykselle. Mopsini oli tullut minulle kodinvaihtajana ja jo heti sen tultua kiinnitin huomiota hengityksen äänekkyyteen. Jos se intoutui riehumaan, hengitys muuttui korisevaksi ja se joutui tekemään koko vartalollaan töitä, että ilma kulkisi. Sitä oli säälittävää katsoa.

Minulla oli ollut useita mopseja. Valtaosa niistä kuorsasi yöllä ja osa ei oikein sietänyt hellettä mutta muutoin en ollut kiinnittänyt huomiota niiden hengitykseen. Ne jaksoivat lenkkeillä sen mitä itse lenkkeilin eikä kukaan niistä pyörtyillyt tai pudottanut silmiäänkään, sen puoleen. Yleisesti mopsirodun terveys on kuitenkin huonontunut ja mielestäni tämä tapahtui 1980- ja 1990 lukujen aikana. Näinä vuosikymmeninä kuonot hävisivät kokonaan ja mopseista tuli raskasrakenteisia mörssäreitä. Samaa tahtia ilmeni hengitysongelmia ja kaikkea ikävää, mitä hengitysvajaukseen liittyy.

Olin aina ajatellut, että minun mopseilleni ei koskaan tehdä nielun avarrusleikkausta. Jos mopsi olisi niin sairas, että leikkaus tarvittaisiin, se olisi parasta nukuttaa ikiuneen. Nyt nuorella mopsillani oli kuitenkin ilmeinen hengitystieongelma. Se oli mopsien tapaan elämäniloinen ja reipas touhupeppu mutta voi, miten työlästä sen hengitys oli. Se vältteli selvästi riehaantumista ja jäi istumaan, kun mopsikaverit riehuivat pitkin pihamaata. Mietin, että sillä voisi kuitenkin olla monta hyvää vuotta edessä, jos hengitystieongelma saataisiin korjattua.

Varasin ajan Kuopion eläinlääkärikeskukseen eläinlääkäri Sarpasen vastaanotolle. Hän on yksi niistä harvoista eläinlääkäreistä Suomessa, joka tekee lyhytkuonoisille koirille nielun korjausleikkauksia. Leikkaus on eläinlääkärille teknisesti vaativa ja leikattavalle koiralle riskialtis. Vastaanotolle tultaessa eläinlääkäri pyysi ensin kävelyttämään mopsia ja seurasi siinä sekä sen liikkumista että sen hengitystyötä. Hän tutki mopsini ja kuunteli sen sydämen ja keuhkot. Hän totesi, että sen hengitystiet ovat vaikeasti ahtautuneet. Osa ongelmaa olivat mopsini kapeat sieraimet. Eläinlääkäri kertoi, että vasta leikkauksen kuluessa selviää, riittääkö sierainten avaus vai onko nielua leikattava laajemmin. Mitä enemmän olisi leikattava, sen raskaampaa se olisi mopsilleni. Hän kertoi myös, että ennen leikkausta mopsini rintakehä oli röntgenkuvattava, jotta nähtäisiin, onko sen sydän jo laajentunut voimakkaan hengitystyön seurauksena. Mopsini nukutettaisiin, rintakehä kuvattaisiin ja jos sydän olisi laajentunut, sillä olisi vain vähän elinaikaa jäljellä eikä isoa leikkausta kannattaisi enää tehdä. Mopsini olisi siinä tapauksessa viisainta nukuttaa ikiuneen. Kesä oli tulossa ja eläinlääkäri suositteli, että leikkaus tehtäisiin pikimmin, ennen mopsilleni raskaita kesähelteitä.

Raskain sydämin ja askelin toin mopsini aamulla eläinlääkäriasemalle. Olimme nukkuneet tavallista pidempään ja tehneet viileässä aamussa mukavan lenkin, josta tulimme suoraan vastaanotolle. Olin ollut huolissani mopsin kiukuttelusta, kun se jäi ilman aamuruokaansa mutta sitä mopsi ei näillä toimin ehtinyt edes ajatella. Eläinlääkärissä se nukutettiin heti. Istuin odotushuoneessa ja kuulin mopsini hengitystyön useiden ovien takaa, kun se vaipui uneen eikä enää jaksanut auttaa hengitystä vatsalihaksilla. Se kuulosti kamalalle. Röntgenkuvat otettiin nopeasti ja eläinlääkäri huikkasi ovelta, että mopsin sydän on normaalikokoinen. He asettaisivat mopsille heti hengitysputken, jotta hengitys saataisiin helpottumaan ja leikkaus alkamaan.

 

 

Odotin töissä eläinlääkärin puhelua. Hän soitti leikkauksen jälkeen. Mopsilleni oli tehty laajin mahdollinen leikkaus – sen nielusta oli poistettu paljon ylimääräistä kudosta ja sen sieraimet oli laajennettu. Eläinlääkäri oli ollut huolissaan sierainverenvuodosta mutta se oli saatu tyrehtymään. Sain hakea mopsin kotiin, kunhan se olisi ensin kunnolla herännyt.

Iltapäivällä kävin hakemassa tokkuraisen mopsin kotiin. Eläinlääkäri kävi kanssani läpi tehdyt toimenpiteet ja näytti minulle röntgenkuvan, joka oli otettu nukutuksen aikana mopsin hengitysteistä. Se oli surullista katsottavaa ja oli oikeastaan ihme, että mopsi oli selvinnyt olemattomalla hengitystiellään niinkin hyvin. Eläinlääkäri määräsi mopsille sekä tehokkaat kipulääkkeet että ennaltaehkäisevän antibioottilääkityksen. Sille sovittiin jälkitarkastusaika ja minulla oli lupa tuoda se arvioon koska tahansa, jos jotakin huolestuttavaa ilmenisi. Eläinlääkäri varoitti mahdollisesta sierainverenvuodosta ja ohjeisti huuhtelemaan sieraimet päivittäin, jotta ne eivät pääsisi arpeutumaan parantuessaan umpeen.

Leikkauspäivän iltana mopsi nukkui kauan. Se oli saanut kipulääkkeen pistoksena ennen kotiutumista. Iltayöstä se heräsi niin paljon, että kävi pissalla ja jatkoi sitten uniaan. Kävimme nukkumaan yövalo päällä ja aamuyöstä mopsi heräsikin ilmeisen tuskaisena. Olin varannut sille jääkaappiin pehmeää herkkuruokaa, jota se söi mielellään ja samalla meni myös nestemäinen kipulääke. Kipulääke vaikutti nopeasti ja mopsi rauhoittui uudelleen nukkumaan. Seuraavasta aamusta alkaen se sai säännöllisesti kipulääkitystä, joka piti ensimmäisten päivien kivut hyvin kurissa. Ruoka piti tarjoilla kylmänä verenvuotoriskin ja nielun turvotuksen alentamiseksi mutta se ei mopsia häirinnyt – ruoka maistui erinomaisesti ja samalla vauhdilla upposivat lääkkeetkin.

Mopsi toipui leikkauksesta hämmästyttävän nopeasti. Ensimmäisen päivän jälkeen se ei enää antanut huuhdella sieraimiaan ja sitä käytettiin huuhtelussa eläinlääkäriasemalla. Jälkitarkastuksessa todettiin hyvin toipunut mopsi eikä nieluun asetetuille itsestään sulaville ompeleille tarvinnut tehdä mitään.

 

 

Tänä päivänä mopsi on puuhakas ja temmeltää muiden mopsieni kanssa. Lenkillä se kulkee hihna kireänä ja häntä kippuralla, kun ennen leikkausta se kulki puoli metriä takanani, aina vähän haluttomasti. Sen hengitys on edelleen kuuluvaa mutta vaivatonta. Se elää täyttä mopsinelämää, eikä sen enää tarvitse istua lepäämässä, kun muut leikkivät. Sen leikkaushoito oli kallista ja minulle raskasta, mutta se kannatti.

 

 

Mopsi on vuosisatoja vanha rotu, jonka ilmiasu on viimeisinä vuosikymmeninä muuttunut terveydellisesti epäedulliseen suuntaan. Tähän ongelmaan ovat havahtuneet sekä valistuneet mopsikasvattajat, mopsien rotuyhdistys, että tavalliset mopsinomistajat. Suomen Kennelliitto on ollut aktiivinen kaikkia lyhytkuonoisia koiria koskevissa asioissa. On ilmeistä, että lyhytkuonoisilla roduilla esiintyviä hengitysvaikeuksia voidaan vähentää suosimalla jalostuksessa koiria, joiden kuono on pidempi ja tilavampi kuin rodussa keskimäärin, joiden hengitysäänet ovat hiljaisia, ja joilla on avonaiset, tarpeeksi suuret sieraimet. Kennelliitto on yhdessä Helsingin yliopiston ja lyhytkuonoisten rotujen järjestöjen kanssa kehittänyt hyvien ja huonojen hengittäjien erottelemiseksi esimerkiksi kävelytestin, jota voidaan käyttää valitessa koiria jalostukseen. Tämä testi on lisätty myös mopsien jalostussuunnitelmaan.

Mopsikasvattajat, kuten me mopsinomistajatkin, pidämme kovasti mopseistamme. Kukaan meistä ei halua mopseille pahaa. Toivon, että tieto mopsirodun terveydellisistä haasteista otetaan vakavasti ja että sitä hyödynnetään mopsien jalostuksessa. Toivon, että tulevaisuudessa mopseilla on pieni kuono, keveä ruumiinrakenne ja ihana mopsimainen elämänilo. Sitä kohti mentäessä tarvitsemme luotettavia ja taitavia eläinlääkäreitä, jotka asettavat eläinyksilön edun ensimmäiseksi ja lievittävät kärsimystä – riippumatta siitä, mitä he ehkä rodusta tai sen jalostuksesta ovat mieltä. Kiitos siis eläinlääkäri Sarpanen ja Kuopion eläinlääkärikeskus!


Kuva kirjasta: The Dog in photography 1839-today, R.Merritt